Kesätyttönä Utsjoen hotellissa
Kirjoittaja on vuonna 1966 Utsjoen matkailuhotellissa työskennellyt Leena Pohjola (o.s. Tolonen).
Kesätyttönä 1966
Kyllä, se on sama hotelli ja samalla paikalla kuin 1966! Kaikki olennainen on ennallaan, ruokasalin tunnelma ja sen ikkunoista näkyvä mahtava maisema, virtaava Utsjoki. Ja vieressä tuttu jättiläinen, Ailigas-tunturi.
Tulin hotellin respaan töihin heinäkuussa 1966. Olin 21-vuotias. Siskoni oli ollut samassa hommassa puolitoista kuukautta, teimme vuoronvaihdon. Oltiin opiskelijoita Helsingistä. Isämme Jorma Tolonen oli Suomen Matkailijayhdistyksen toimitusjohtaja, joten hänellä oli osuutensa siihen, että tyttäret saivat kesätöitä Suomen toisesta päästä.
Kesätyöntekijöitä oli hotellissa paljon, ravintolassa ja keittiössä. Me saimme asua Tenomajassa. Rakennus on vieläkin paikallaan, tosin nyt vaaleana, silloin punaisena. Tenomaja oli ja on aivan Tenojoen vierellä ja oli ihanaa nukahtaa iltaisin virtaavan veden kohinaan.
Työvuoroni olivat usein: aamu+iltavuoro, tai ilta+aamuvuoro peräkkäin. Sillä tavoin kertyi vapaapäiviä, jolloin pääsi retkeilemään. Me nuoret kesätyöläiset matkattiin muun muassa Nuorgamin kautta Kirkenesiin. Utsjoella ei ollut vielä siltaa. Talonmiehenä toiminut Paavo, aito saamelainen, joikasi iloksemme taksissa.
Yksin liftasin joskus vapaapäivänä Mantojärvelle katsomaan kirkkotupia ja tutustumaan pappilan asukkaisiin.
Lohituristit ja soutajat
Oli jännittävää olla respassa, vastaanottaa matkailijoita ja myydä makeisia, tupakkaa ja kortteja. Iltaisin sai seurata, kuinka ravintolassa tanssittiin. Kesätyöntekijöillä ei ollut sinne asiaa.
Oma matkailijaryhmänsä olivat lohituristit. Varakkaan näköisiä hieman vanhempia etelän herroja. Iltaisin lähtivät joelle kalaan saamelaisen soutajan kanssa. Seuraavana päivänä loistivat tyytyväisyydestä tai olivat pettyneen näköisiä.
Saamelaismiehet istuivat ravintolassa kantapöydässään. Heitä oppi vähän tuntemaan. Yksi heistä, Jooseppi Pieski, ehdotti kerran että jos minä tulisin hänen kanssaan lohta pyytämään. Niin lähdettiin yöttömän yön auringossa mahtavalle Tenojoelle. Kova oli yritys, mutta lohi ei napannut. Sensijaan Jooseppi ajoi veneen välillä rantaan ja tarjosi eväät. Teki pienellä keittimellä pannukahvit ja avasi eväspaketit, joissa oli poronlihavoileipiä. Mahtava elämys.
Sen jälkeen kuulin hotellissa juoruttavan, että minä seurustelen Joosepin kanssa. Mutta me olimme vain ystäviä. Kerran hän lähti näyttämään minulle, mistä löytää hillaa. Silloinkaan ei tullut saalista, sensijaan kumisaappaat hiersivät jalkoja pahasti, mutta elämys sekin. Joosepin kanssa olin jopa kirjeenvaihdossa vuoden verran. Hän oli hyvä ihminen.
Huomasin kesäkuussa 2022, että saamelaisia istui edelleen tutussa kantapöydässä! Menin juttelemaan ja kysymään Joosepista. Tuttu oli ja sukuakin joillekin näistä nuoremmista miehistä. Jooseppi oli jo siirtynyt tuonilmaisiin kauan sitten.
Sitä nämä uudet soutajat kovasti toivoivat, että lohenkalastuskielto Tenojoella lakkaisi. Että lohikanta elpyisi ja päästäisiin taas tositoimiin.
Kärpäspojat ja
muita tuttavuuksia
Etelästä olivat tulleet myös kaksi partioasuissa ollutta poikaa, jotka oli värvätty tekemään tutkimusta hyönteisistä. Heillä oli syöttejä erilaisissa paikoissa Ailigaksen alarinteillä ja he kävivät joka aamu tarkastamassa, millaisia hyönteisiä oli tarttunut syötteihin.
Kerran pojilla oli este, halusivatko sitten lähteä retkelle vähän kauemmaksi. He saivat minut ylipuhutuksi, että kävisin seuraavana aamuna tarkastamassa syötit. Antoivat ohjeet ja kartan.
Muistan kuinka oli kuumaa ja kuinka oli rasittavaa etsiä syöttejä ja tehdä niistä merkintöjä. Sitten yhtäkkiä huomasin eksyneeni! Yritin kartan avulla vaeltaa jonnekin, missä olisi asutusta. Ja lopulta näin mökin, siellä oli rajavartijoita. Onneksi he neuvoivat tien ihmisten ilmoille. Jälkeenpäin ajatellen olin tosi uhkarohkea.
Utsjoen hotellin johtajana oli Aili Alho, topakka ja ystävällinen täti. Hän tilasi vaatteita Anttilan postimyyntiluettelosta ja kauhisteli, kun sieltä tulikin minihame. Hän oli sentään kuusikymppinen. Aili Alho tarttui toimeen kun tarvittiin. Eräällä tarjoilijalla oli paha paise vaikeassa paikassa ja hän oli tuskissaan. Aili haki välineet ja antoi ensiavun, puhkaisi paiseen ja tyttö oli valtavan helpottunut. Ei ollut lääkäriä lähellä, mutta selvittiin.
Uusia työntekijöitä tuli silloin tällöin, kuten Sanni, joka oli kolttasaamelainen Nellimistä. Sanni oli nuori, herttainen ja tavattoman ujo, ei kai osannut hyvin suomea.
Hotellin lähellä oli mökki, jota kutsuttiin ”riemuliiteriksi”. Siellä kesätyöläiset joskus tanssivat keskenään. Oli Paula, Krisse, Ulla, Eija, Risto, Hanski, ainakin heidät muistan. Tytöt olivat tarjoilijoina, kansallispuvut päällään, pojat kokkeina. Hyvin tultiin toimeen kaikki keskenämme. Oltiin eri puolilta Suomea.
Utsjoella ei ollut tuolloin muita majoitusliikkeitä. Tiekin sinne oli melko uusi, aiemmin oli mennyt vain postipolku. Ja Karigasniemeen meni sellainen vieläkin 1966. Turisteja ei siis ollut kovin paljon, oli kyllä jo ulkomaalaisia. Siskoani Liisaa haastateltiin ranskalaiseen lehteen. Valitettavasti hän ei nähnyt lehteä koskaan.
Utsjoella tarttui minuun Lapin taika. Koin sen taas kesällä 2022. Se tunne, kun istuu Ailikkaan laella ja näkee sieltä Tenojoen ja Utsjoen, koko mahtavan luonnon. Tai kävelee Utsjoen vartta vaivaiskoivujen heleässä vihreydessä ja katselee kirkkaan veden pyörteitä... Vaikka matka on pitkä, tänne kannattaa tulla!
